Karhean kaunista

Runoja ja ajatuksia elämästä, vaikeuksista, selviytymisestä, ihmisistä, rakkaudesta ja sielunmaisemista. Osittain perustuu omaan elämään, osittain on tarinaa. Jokainen tuntee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Kuukausi: helmikuu 2017

Pienet kuut

Vaaleansiniset lumihanget aaltoilivat.
Taivas oli syönyt miljoonia värejä, jotka kutsuivat luokseen.
Taivas melkein tukehtui väreihinsä, maa oli niin hurjana.
Kirkkaanoranssi, terrakotta, kultainen kuu, niin hurja rehevä suuri kuu, ylimaallisen suuri kuu loimi pyöreät muotonsa meheväksi palloksi.

Puun oksat himoitsivat värejä yllensä.
Ne nuuhkivat vaniljaa ja appelsiinia, vihreitä, turkooseja ja violetteja muotoja,
jotka teloillaan pyörittivät kaiken ympäriinsä.
Puu piti oksillaan kuusta kiinni, aivan kuin puu olisi kannatellut kuuta.
Se oli niin suloista ja harhaanjohtavaa niin mahdotonta, mutta näin se oli.
Puu kannatteli kuuta ja kuu puuta.

Valkoiset pienet pyörylät putosivat maahan.
Puu otti pienet kuut hellästi vastaan.
Kuu ei saanut kertoa. Se piilotti kaiken pyynnöstä.
Kuu peitti taakseen salaisuuden, kuiskauksen hiljaisen.
Tunsin katseet, kultaoranssin heijastuksen. Taivas puhui värien kieltä.
Maan keinuessa auringon varjo väistyi.
Kaipaus poltti reiät pakkaseen.

 

 

Runo on tehty alla olevan kuvan innoittamana.
Taiteilija on Megan A. Duncan.

Valumat

Viininpunaiset verhot
antoivat punaviinille anteeksi
lasi jalassasi oli niin etikkaista
rikoit käteni, joka rikkoi lasin
punaviinin valumat seinällä
rikoit minut

Viinilasi vaihtui likaämpäriin
istuin ja pyyhin seinää rätillä
kyyneleet olivat ehtineet ennen viiniä
valheet eivät irronneet seinästä
ilkeitä sanoja, joita viini ei unohtanut

Itkin se likainen rätti kädessäni
haava jalassasi oli niin kovin tärkeää
minun haavani vuosivat sisältäpäin
minä olin valunut likaämpärin pohjalle
ja sinä pidit päätäni veden alla

Äly valui pullosta ulos,
se äly johon rakastuin

Katastrofeista

Katastrofeista ei voinut tietää muuta
kuin sen, että se tapahtuisi.
Jonakin päivänä meitä ei enää ole.
Muutumme tilaksi, jota
kutsutaan nimellä näkymätön,
näkymätön pysähtyneisyys.

Hyräily

Musiikki soi kehossani ja mielessäni.
Antaa vaan kaiken kuulua ja tehdä minusta upean.
Se voi koskettaa kaikkia tai vain minua.
Se soitto voi olla hiljaista, typerää tai tyhjentävän ihanaa.

Jotkut äänet satuttivat ja saivat voimaan pahoin.
Kaikki vain soi. Kuulin sen äänen ja ne laulut.
En halunnut enempää kuin vähän ja todella paljon.
Vaadinko liikaa, olinko sinulle liikaa?

Kuulin äänesi vaimeana. En tuntenut sinun hyräilyä.
Oma ääneni ajatteli liikaa, mutta oli hiljaa.
Sinun äänesi sai kaipaamaan ja unohtamaan,
kaipaamaan mitä en osannut ajatella, en edes toivoa.

Ulvoin vain hiljaa ja typeränä siinä laulussa, jossa
äänettömyys ajatteli. Kuulimme sen vaitonaisuuden,
kunnes musiikki paukahti niin lujaa. Niin lujaa.
Hyräilysi oli niin lähellä ajatuksiani.

Tunsin, miten nuotit punoutuivat ihollani.
En ollut koskaan kuullut mitään niin tyhjentävän ihanaa.
Kietouduimme niihin ääniin, jotka väreilivät ja kiihottivat.
Täydellinen hiljaisuus, jota kukaan muu ei kuullut.

Savua

Et kestänyt ääntäni
inhosit hengitystäni
et halunnut kuulla
et ymmärtää, etkä uskoa
sinulle sinä olit kaikki
minua et huomannut
et tuntenut minua
vaikka olisin huutanut
et kuunnellut
vaikka tulisin alasti
olin kuin ilmaa
näkymätöntä savua
huomaisitko, jos
en enää hengittäisi,
jos savu ei enää
kirvelisi silmiäsi

 

Piikit

Kaksi naista käveli kahden talon välistä
tavoittelivat samaa miestä
samassa talossa asuvaa samaa miestä

piikkejä pensaissa, piikkejä naisissa
piikki lihassa raastoi katkeria naisia

pensaiden oksat kitkerät kadehtivat
tuoksu ei mukamas huumannut
piikittely oli helpompaa
miehen liehittely vaikeampaa

naiset yrittivät, piikkejä piilottelivat
pensaat heiluivat ja oksat keikistelivät

mies ei huomannut, vain vihelteli

naiset häpesivät, riitelivät ja kirosivat
raastoivat vartta omaansa kiihtyneinä

piikit puristivat, epätoivo kuristi
kahden talon välissä tila kapeni

mies käveli talojen välistä

etsi ruusua

vihelteli

terälehdet tuoksuivat

Pimeys antaa valon

Lumienkelit ulkona antavat suojan kaikelta pahalta.
Sateenvarjot sohivat, vaikka on pakkasta.
Jäähileet reunustavat puita, jotka ovat yksin ja hiljaa.

Pimeys väistyy ja antaa valon liikuttaa,
kun pidämme toisistamme kiinni jäisellä tiellä.
Enkelit sulavat ja antavat valolle tehtävän.

Luonto yrittää neuvoa sen mitä emme tiedä.
Se valaisee kauniisti ja antaa meille tien, jolla on määränpää.
Linnut laulavat kevään tulevan.

Kaamos on valunut kirkkaanvärisiä sateenvarjoja pitkin maahan.
Harmaus valitsee väreistä kauneimmat ja sirottelee niitä ympäri taivasta.
Taivas ei ikävöi, se odottaa.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén