Karhean kaunista

Runoja ja ajatuksia elämästä, vaikeuksista, selviytymisestä, ihmisistä, rakkaudesta ja sielunmaisemista. Osittain perustuu omaan elämään, osittain on tarinaa. Jokainen tuntee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Kuukausi: maaliskuu 2017

Siemenet

Katsoimme ulos lehdistä täynnä maitoa
istutimme ne siemenet ja ne kasvoivat
ne siemenet olivat meidän siemeniä
teimme niistä karkkileivoksia
kaivoimme maasta matoja ja paistoimme
annoimme rottien tuhota kaiken

Traktori voi heittää hiekkaa päällemme,
mutta yksikään traktori ei pääse meidän läpi
se voi heittää hiekkaa päällemme
tai ajaa yli, mutta me väistämme

Linnut hämäävät kuljettajaa
ne hämäävät koko maailmaa
linnut voivat poksahtaa halki ruoasta ja lihavuudesta
silloin me tanssimme jäällä kuin ballerinat
olisivat syntyneet joutseniksi

 

Suuripieni runoilija

Eihän kukaan ymmärrä runoilijaa,
niin kuin runoilija itse, jos hänkään.
Runoilija on se, joka antaa kaikkensa ja
jolle kukaan ei anna anteeksi.
Runoilija on oman itsensä vanginvartija,
sielussaan palava energia, joka haluaa ulos.
Runoilijan alitajunta tyhjentää roskiksia,
kun sinä puhdistat viemäreitä.
Runoilija kaivaa sormet veressä kukkapenkkiä,
kun sinä ihailet maailman kauneinta kukkaistutusta.
Runoilijan kyyneleet valuvat ilosta silloin,
kun sade rummuttaa kattoasi.
Sen pienen hetken runoilija on onnellinen.

Runoilija pyristelee vapaaksi, outo mieli kirjoittaa.
Runoilija soittaa ovikelloa, oven takana ei ole ketään.
Runoilija suuri ja pieni, suuripieni runoilija
seisoo vihdoin oven takana, joka ikisen oven takana.
Samaan aikaan.

 

Ruohonjuuret

Sormenpäät tunsivat sen mitä varpaat söivät
ohut terävä neula
IIIIIIIIIIIIIlentää kaukana jossain, vailla ajatusta
puu oli niin suuri, että kukaan ei nähnyt sitä
käsissä kokonainen järvi

Maistan ajan kulumisen
katkeamattomat ruohonjuuret
pidän puiden latvoista kiinni
IIIIIIIIIIIIIjos putoan niin herään
siivissä kokonainen meri

Peili

Tajunta on mielenkiintoinen asia. Alitajunta vielä erikoisempaa. Ajatus ei kuitenkaan ole kykenevä mihinkään. Ajatus ei voi tehdä meistä meitä ilman meidän tekoja. Ajatusta ei ole ilman tunnetta. Psykologia soittaa ovikelloa. En kutsunut sinua tänne. Kuka olet? Tunnen sinut nimeltä, en tunne kasvojasi. En tiedä kuka olen. Olenko sinä vai minä? Teinkö vääriä valintoja? Olinko väärä valinta? Olin malliesimerkki vääristä valinnoista. Ajatukset ajattelivat oikein, vääriä asioita. Tunteet rimpuilivat ja väärät teot hallitsivat. Olin tuntematon, vailla tunnetta itsestäni. Tiesin kuka olen, en vain kehdannut tunnustaa. Piilotin itseni jonnekin syvälle. Olin koskettamaton. Kukaan ei voinut koskettaa niitä sisälläni viiltäviä surullisia kasvoja. Se loi hetken turvallisuuden tunteen. Ulos näkyi, vain pelkkä hymyä esittävä irvistys. Avasin oven ja tutkailimme toisiamme. Löin oven kiinni, mutta avasin sen uudestaan. Jätin oven auki ja laitoin peilin oven eteen. Peilistä katsoivat kasvoni. Ne yrittivät päästä ulos siitä kierosta mielestä, hymyilivät oven pielistä. Käteni jäi melkein oven väliin, kun se sulkeutui. Pakottavat ajatukset pyrkivät mieleeni, mutta ovi oli lyöty kiinni ja sinne ne jäivät. Pala itsestäni katsoi edelleen sitä peiliä, hakkasi ovea ja huusi. Nauroin, nauroin niin paljon. Miten upeaa olikin nauraa itselleen. Anteeksipyyntö oli rikkonut peilin.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén