Karhean kaunista

Runoja ja ajatuksia elämästä, vaikeuksista, selviytymisestä, ihmisistä, rakkaudesta ja sielunmaisemista. Osittain perustuu omaan elämään, osittain on tarinaa. Jokainen tuntee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Page 2 of 6

Hiukset

Rintataskun pohjalle hukkunut tunne
lompakko täynnä tuntemattomien käyntikortteja
aurinko itkee, levittää hiukset vapaudeksi
nauraa menneisyyden verta
hiukset kuin auringonkukkameri

Kultainen kukka, kultainen aurinko
turkoosi meri kutsuu varpaita
meri lämmittää veden liikettä
hulmuavat hiukset tietävät
tulevaisuudessa aikakone sammuu

Hyvästit

Aidan köynnös kasvoi umpeen
ruusunpiikit eristivät
lumpeet vedessä upposivat
PPPPP
en tiennyt miksi, mutta yhtäkkiä vesi pysähtyi
odotimme kissojen uivan vastarannalta
kalojen vastausta kuun liikkeistä
PPPPP
punaisten puiden sydämenmuotoiset lehdet
PPPPPsuutelivat vedenpintaa hyvästeiksi

Siemenet

Katsoimme ulos lehdistä täynnä maitoa
istutimme ne siemenet ja ne kasvoivat
ne siemenet olivat meidän siemeniä
teimme niistä karkkileivoksia
kaivoimme maasta matoja ja paistoimme
annoimme rottien tuhota kaiken

Traktori voi heittää hiekkaa päällemme,
mutta yksikään traktori ei pääse meidän läpi
se voi heittää hiekkaa päällemme
tai ajaa yli, mutta me väistämme

Linnut hämäävät kuljettajaa
ne hämäävät koko maailmaa
linnut voivat poksahtaa halki ruoasta ja lihavuudesta
silloin me tanssimme jäällä kuin ballerinat
olisivat syntyneet joutseniksi

 

Suuripieni runoilija

Eihän kukaan ymmärrä runoilijaa,
niin kuin runoilija itse, jos hänkään.
Runoilija on se, joka antaa kaikkensa ja
jolle kukaan ei anna anteeksi.
Runoilija on oman itsensä vanginvartija,
sielussaan palava energia, joka haluaa ulos.
Runoilijan alitajunta tyhjentää roskiksia,
kun sinä puhdistat viemäreitä.
Runoilija kaivaa sormet veressä kukkapenkkiä,
kun sinä ihailet maailman kauneinta kukkaistutusta.
Runoilijan kyyneleet valuvat ilosta silloin,
kun sade rummuttaa kattoasi.
Sen pienen hetken runoilija on onnellinen.

Runoilija pyristelee vapaaksi, outo mieli kirjoittaa.
Runoilija soittaa ovikelloa, oven takana ei ole ketään.
Runoilija suuri ja pieni, suuripieni runoilija
seisoo vihdoin oven takana, joka ikisen oven takana.
Samaan aikaan.

 

Ruohonjuuret

Sormenpäät tunsivat sen mitä varpaat söivät
ohut terävä neula
IIIIIIIIIIIIIlentää kaukana jossain, vailla ajatusta
puu oli niin suuri, että kukaan ei nähnyt sitä
käsissä kokonainen järvi

Maistan ajan kulumisen
katkeamattomat ruohonjuuret
pidän puiden latvoista kiinni
IIIIIIIIIIIIIjos putoan niin herään
siivissä kokonainen meri

Peili

Tajunta on mielenkiintoinen asia. Alitajunta vielä erikoisempaa. Ajatus ei kuitenkaan ole kykenevä mihinkään. Ajatus ei voi tehdä meistä meitä ilman meidän tekoja. Ajatusta ei ole ilman tunnetta. Psykologia soittaa ovikelloa. En kutsunut sinua tänne. Kuka olet? Tunnen sinut nimeltä, en tunne kasvojasi. En tiedä kuka olen. Olenko sinä vai minä? Teinkö vääriä valintoja? Olinko väärä valinta? Olin malliesimerkki vääristä valinnoista. Ajatukset ajattelivat oikein, vääriä asioita. Tunteet rimpuilivat ja väärät teot hallitsivat. Olin tuntematon, vailla tunnetta itsestäni. Tiesin kuka olen, en vain kehdannut tunnustaa. Piilotin itseni jonnekin syvälle. Olin koskettamaton. Kukaan ei voinut koskettaa niitä sisälläni viiltäviä surullisia kasvoja. Se loi hetken turvallisuuden tunteen. Ulos näkyi, vain pelkkä hymyä esittävä irvistys. Avasin oven ja tutkailimme toisiamme. Löin oven kiinni, mutta avasin sen uudestaan. Jätin oven auki ja laitoin peilin oven eteen. Peilistä katsoivat kasvoni. Ne yrittivät päästä ulos siitä kierosta mielestä, hymyilivät oven pielistä. Käteni jäi melkein oven väliin, kun se sulkeutui. Pakottavat ajatukset pyrkivät mieleeni, mutta ovi oli lyöty kiinni ja sinne ne jäivät. Pala itsestäni katsoi edelleen sitä peiliä, hakkasi ovea ja huusi. Nauroin, nauroin niin paljon. Miten upeaa olikin nauraa itselleen. Anteeksipyyntö oli rikkonut peilin.

Pienet kuut

Vaaleansiniset lumihanget aaltoilivat.
Taivas oli syönyt miljoonia värejä, jotka kutsuivat luokseen.
Taivas melkein tukehtui väreihinsä, maa oli niin hurjana.
Kirkkaanoranssi, terrakotta, kultainen kuu, niin hurja rehevä suuri kuu, ylimaallisen suuri kuu loimi pyöreät muotonsa meheväksi palloksi.

Puun oksat himoitsivat värejä yllensä.
Ne nuuhkivat vaniljaa ja appelsiinia, vihreitä, turkooseja ja violetteja muotoja,
jotka teloillaan pyörittivät kaiken ympäriinsä.
Puu piti oksillaan kuusta kiinni, aivan kuin puu olisi kannatellut kuuta.
Se oli niin suloista ja harhaanjohtavaa niin mahdotonta, mutta näin se oli.
Puu kannatteli kuuta ja kuu puuta.

Valkoiset pienet pyörylät putosivat maahan.
Puu otti pienet kuut hellästi vastaan.
Kuu ei saanut kertoa. Se piilotti kaiken pyynnöstä.
Kuu peitti taakseen salaisuuden, kuiskauksen hiljaisen.
Tunsin katseet, kultaoranssin heijastuksen. Taivas puhui värien kieltä.
Maan keinuessa auringon varjo väistyi.
Kaipaus poltti reiät pakkaseen.

 

 

Runo on tehty alla olevan kuvan innoittamana.
Taiteilija on Megan A. Duncan.

Valumat

Viininpunaiset verhot
antoivat punaviinille anteeksi
lasi jalassasi oli niin etikkaista
rikoit käteni, joka rikkoi lasin
punaviinin valumat seinällä
rikoit minut

Viinilasi vaihtui likaämpäriin
istuin ja pyyhin seinää rätillä
kyyneleet olivat ehtineet ennen viiniä
valheet eivät irronneet seinästä
ilkeitä sanoja, joita viini ei unohtanut

Itkin se likainen rätti kädessäni
haava jalassasi oli niin kovin tärkeää
minun haavani vuosivat sisältäpäin
minä olin valunut likaämpärin pohjalle
ja sinä pidit päätäni veden alla

Äly valui pullosta ulos,
se äly johon rakastuin

Katastrofeista

Katastrofeista ei voinut tietää muuta
kuin sen, että se tapahtuisi.
Jonakin päivänä meitä ei enää ole.
Muutumme tilaksi, jota
kutsutaan nimellä näkymätön,
näkymätön pysähtyneisyys.

Hyräily

Musiikki soi kehossani ja mielessäni.
Antaa vaan kaiken kuulua ja tehdä minusta upean.
Se voi koskettaa kaikkia tai vain minua.
Se soitto voi olla hiljaista, typerää tai tyhjentävän ihanaa.

Jotkut äänet satuttivat ja saivat voimaan pahoin.
Kaikki vain soi. Kuulin sen äänen ja ne laulut.
En halunnut enempää kuin vähän ja todella paljon.
Vaadinko liikaa, olinko sinulle liikaa?

Kuulin äänesi vaimeana. En tuntenut sinun hyräilyä.
Oma ääneni ajatteli liikaa, mutta oli hiljaa.
Sinun äänesi sai kaipaamaan ja unohtamaan,
kaipaamaan mitä en osannut ajatella, en edes toivoa.

Ulvoin vain hiljaa ja typeränä siinä laulussa, jossa
äänettömyys ajatteli. Kuulimme sen vaitonaisuuden,
kunnes musiikki paukahti niin lujaa. Niin lujaa.
Hyräilysi oli niin lähellä ajatuksiani.

Tunsin, miten nuotit punoutuivat ihollani.
En ollut koskaan kuullut mitään niin tyhjentävän ihanaa.
Kietouduimme niihin ääniin, jotka väreilivät ja kiihottivat.
Täydellinen hiljaisuus, jota kukaan muu ei kuullut.

Page 2 of 6

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén