Karhean kaunista

Runoja ja ajatuksia elämästä, vaikeuksista, selviytymisestä, ihmisistä, rakkaudesta ja sielunmaisemista. Osittain perustuu omaan elämään, osittain on tarinaa. Jokainen tuntee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Avainsana: Avaruus

Hiukset

Rintataskun pohjalle hukkunut tunne
lompakko täynnä tuntemattomien käyntikortteja
aurinko itkee, levittää hiukset vapaudeksi
nauraa menneisyyden verta
hiukset kuin auringonkukkameri

Kultainen kukka, kultainen aurinko
turkoosi meri kutsuu varpaita
meri lämmittää veden liikettä
hulmuavat hiukset tietävät
tulevaisuudessa aikakone sammuu

Hyvästit

Aidan köynnös kasvoi umpeen
ruusunpiikit eristivät
lumpeet vedessä upposivat
PPPPP
en tiennyt miksi, mutta yhtäkkiä vesi pysähtyi
odotimme kissojen uivan vastarannalta
kalojen vastausta kuun liikkeistä
PPPPP
punaisten puiden sydämenmuotoiset lehdet
PPPPPsuutelivat vedenpintaa hyvästeiksi

Pienet kuut

Vaaleansiniset lumihanget aaltoilivat.
Taivas oli syönyt miljoonia värejä, jotka kutsuivat luokseen.
Taivas melkein tukehtui väreihinsä, maa oli niin hurjana.
Kirkkaanoranssi, terrakotta, kultainen kuu, niin hurja rehevä suuri kuu, ylimaallisen suuri kuu loimi pyöreät muotonsa meheväksi palloksi.

Puun oksat himoitsivat värejä yllensä.
Ne nuuhkivat vaniljaa ja appelsiinia, vihreitä, turkooseja ja violetteja muotoja,
jotka teloillaan pyörittivät kaiken ympäriinsä.
Puu piti oksillaan kuusta kiinni, aivan kuin puu olisi kannatellut kuuta.
Se oli niin suloista ja harhaanjohtavaa niin mahdotonta, mutta näin se oli.
Puu kannatteli kuuta ja kuu puuta.

Valkoiset pienet pyörylät putosivat maahan.
Puu otti pienet kuut hellästi vastaan.
Kuu ei saanut kertoa. Se piilotti kaiken pyynnöstä.
Kuu peitti taakseen salaisuuden, kuiskauksen hiljaisen.
Tunsin katseet, kultaoranssin heijastuksen. Taivas puhui värien kieltä.
Maan keinuessa auringon varjo väistyi.
Kaipaus poltti reiät pakkaseen.

 

 

Runo on tehty alla olevan kuvan innoittamana.
Taiteilija on Megan A. Duncan.

Aika

Kello kävi aivan liian nopeasti.
Roikuin kiinni viisareissa,
järjestelin tehtäviä asioita,
kiinnostuksia ja unelmia.

Minulle se oli niin paljon, universumi
ei ehtinyt edes räpäyttää silmiään.
Olin vain yksi pölyhiukkasten lapsista,
jonka aika oli imenyt itseensä.

Mikään ei ollut merkityksetöntä.

 

 

 

 

Kaikkeus

Niin paljon tähtiä, niin vähän aikaa.
Tarinoiden kautta voin elää galakseissa,
olla onnellinen universumissa.
Vain maa ja mielikuvitus rajana.
Voin tuntea miten planeetat liikkuvat,
miten valot ja varjot taittuvat.
Aurinko näyttää tien.

Aikaa en voi pysäyttää,
mutta voin antaa sille kaikkeuden.
Hetkessä voin koota tähdet,
avaruudesta ottaa palasen
ja auringonsäteestä ajatuksen,
mikä saa tähdenlennon
palaamaan takaisin.

Maa ja kuu

Maa oli niin valkoinen
kuu oli niin lähellä
maa kuiskasi
kohdataanko ensi yönä
siellä missä
avaruus halaa sinua

Aurinko ja kuu

Katsoin taivaalle
totesin olevani niin pieni
se suunnaton avaruus
katselikohan joku sieltä takaisin
vai oliko olemassa jotain
missä ei ole mitään
en usko, mutta aurinko ja kuu tiesivät
eivät vain osanneet kertoa

Puu ja kuu

Lumihiutale putosi,
kauniisti valaisi.
Pieni puu katseli
mustana, ilman lehtiä.

Pieni puu niin toivoi,
voi kun yksi hiutale
päälleni putoaisi,
olisin paljon kauniimpi.

Suurempi puu lohdutteli,
katso tuota kuuta, niin kaukana
niin yksinäinen, vaikkakin valkoinen.

Pieni puu sanoi,
ehkä siellä on toinenkin kuu,
vain paljon pienempi.

Suurempi puu ravisteli oksiaan.
Vihdoin yksi hiutale pienen puun päälle putosi.
Pieni puu, suuri puu ja kuu katselivat.
Taivas oli täynnä tummansinisiä uurteita,
joihin valkoiset helmet kietoutuivat.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén