Buenos Airesin kadut, elämä, tango ja rakkaus.
Yhtäkkiä rakastuin, ne värit ja intohimo,
iloinen kuplinta, villi kuohunta ja syke.
Mutta sisälläni oli suuri jäätynyt lukko.

Tahdoin kuulua joukkoon, tanssia ja osata nauraa.
Tiesin olevani yksi heistä, sydämeni ja sisimpäni.
Ystävällinen hymy ja nauru asuivat silmissäni.
Tummat ja pitkät hiukseni eivät valehdelleet.

Kuuluin sinne missä suru ja masennus
eivät olleet koskaan tavanneet
ja tanssineet sitä maailman surullisinta
tangoa, jonka olin joskus oppinut.

Tangossani oli nyt läsnä ilo ja toivo,
ainakin niillä kuumilla kaduilla,
jotka vain jatkuivat ja jatkuivat.
En kuulunut pimeyteen.

Minut oli toivotettu tervetulleeksi,
esitelty puusta ne erikoiset pähkinät.
Kaikki mikä ennen ei ollut tärkeää, olikin.
Juna kulki eteenpäin, siveltimen vedot ohjasivat.

Valkoisella hautausmaalla patsaat antoivat arvon.
Suru oli muuttunut levollisuudeksi.
Setelistä katsoi kaunis nainen, kastuneena.
Jää oli itkenyt, antanut vapauden.

Korot kopsahtivat ja jalat puikkelehtivat, niin nopeasti toistensa välistä lensivät, tanssijat niiden mukana. Kaikki oli niin siroa ja eleganttia, mutta silti kuin suuresta taistelusta, intohimon ja rakkauden suurimmasta kohtaamisesta.