Karhean kaunista

Runoja ja ajatuksia elämästä, vaikeuksista, selviytymisestä, ihmisistä, rakkaudesta ja sielunmaisemista. Osittain perustuu omaan elämään, osittain on tarinaa. Jokainen tuntee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Avainsana: Itsensä löytäminen

Koristekissat

Kuinka monta kertaa voi vaihtaa?
kuinka monta kertaa voi hukkua?
kuinka monta väärää valintaa voi tehdä?

Risteyksessä minuus katoaa metsätielle
istun pienessä mökissä keskellä metsää
askartelen pieniä koristekissoja
toisella puolella metsää kaadan puita
kirjoitan mökissä niistä unelmista

En uskalla kastella puita, odotan silti sadetta
runoissani huokaa se kylmä sade
huokaus odottaa ja toivoo

Huomenna valitsen pienen metsäpolun
jäljelle jäävät vain kengänjäljet
kuivat kissantassut kaatosateessa

 

Peili

Tajunta on mielenkiintoinen asia. Alitajunta vielä erikoisempaa. Ajatus ei kuitenkaan ole kykenevä mihinkään. Ajatus ei voi tehdä meistä meitä ilman meidän tekoja. Ajatusta ei ole ilman tunnetta. Psykologia soittaa ovikelloa. En kutsunut sinua tänne. Kuka olet? Tunnen sinut nimeltä, en tunne kasvojasi. En tiedä kuka olen. Olenko sinä vai minä? Teinkö vääriä valintoja? Olinko väärä valinta? Olin malliesimerkki vääristä valinnoista. Ajatukset ajattelivat oikein, vääriä asioita. Tunteet rimpuilivat ja väärät teot hallitsivat. Olin tuntematon, vailla tunnetta itsestäni. Tiesin kuka olen, en vain kehdannut tunnustaa. Piilotin itseni jonnekin syvälle. Olin koskettamaton. Kukaan ei voinut koskettaa niitä sisälläni viiltäviä surullisia kasvoja. Se loi hetken turvallisuuden tunteen. Ulos näkyi, vain pelkkä hymyä esittävä irvistys. Avasin oven ja tutkailimme toisiamme. Löin oven kiinni, mutta avasin sen uudestaan. Jätin oven auki ja laitoin peilin oven eteen. Peilistä katsoivat kasvoni. Ne yrittivät päästä ulos siitä kierosta mielestä, hymyilivät oven pielistä. Käteni jäi melkein oven väliin, kun se sulkeutui. Pakottavat ajatukset pyrkivät mieleeni, mutta ovi oli lyöty kiinni ja sinne ne jäivät. Pala itsestäni katsoi edelleen sitä peiliä, hakkasi ovea ja huusi. Nauroin, nauroin niin paljon. Miten upeaa olikin nauraa itselleen. Anteeksipyyntö oli rikkonut peilin.

Metsä

Mieleni vie metsään. Rakastan vihreää. Rakastan nukkumista.
Rakastan metsää, sitä vihreää rauhaa, kuulautta ja satua.

Syön vihreää energiaa kasvin lailla, vaikka olen enemmänkin
hedelmäinen, niin makea. Teen voimisteluliikkeitä metsän jumalille.

Metsä on kotini, se vihreä keidas. En elä sitä varten, hengitän sitä.
Elän ja imen elämää siitä. Annan sille kaikkeni. Se metsä olen minä.

Kupliva tango

Buenos Airesin kadut, elämä, tango ja rakkaus.
Yhtäkkiä rakastuin, ne värit ja intohimo,
iloinen kuplinta, villi kuohunta ja syke.
Mutta sisälläni oli suuri jäätynyt lukko.

Tahdoin kuulua joukkoon, tanssia ja osata nauraa.
Tiesin olevani yksi heistä, sydämeni ja sisimpäni.
Ystävällinen hymy ja nauru asuivat silmissäni.
Tummat ja pitkät hiukseni eivät valehdelleet.

Kuuluin sinne missä suru ja masennus
eivät olleet koskaan tavanneet
ja tanssineet sitä maailman surullisinta
tangoa, jonka olin joskus oppinut.

Tangossani oli nyt läsnä ilo ja toivo,
ainakin niillä kuumilla kaduilla,
jotka vain jatkuivat ja jatkuivat.
En kuulunut pimeyteen.

Minut oli toivotettu tervetulleeksi,
esitelty puusta ne erikoiset pähkinät.
Kaikki mikä ennen ei ollut tärkeää, olikin.
Juna kulki eteenpäin, siveltimen vedot ohjasivat.

Valkoisella hautausmaalla patsaat antoivat arvon.
Suru oli muuttunut levollisuudeksi.
Setelistä katsoi kaunis nainen, kastuneena.
Jää oli itkenyt, antanut vapauden.

Korot kopsahtivat ja jalat puikkelehtivat, niin nopeasti toistensa välistä lensivät, tanssijat niiden mukana. Kaikki oli niin siroa ja eleganttia, mutta silti kuin suuresta taistelusta, intohimon ja rakkauden suurimmasta kohtaamisesta.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén