Karhean kaunista

Runoja ja ajatuksia elämästä, vaikeuksista, selviytymisestä, ihmisistä, rakkaudesta ja sielunmaisemista. Osittain perustuu omaan elämään, osittain on tarinaa. Jokainen tuntee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Avainsana: Kauneus

Avain

Rikkinäinen maljakko
kädessäsi
jonkun toisen avain
ja et tiedä miten se toimii
joskus tuntuu siltä kuin
miljoonat lasit hajoaisivat
hengityksestä lämpö huuruaisi pois
ikkunasta pääsee ilman avainta,
vaikka haluaisit ulos ovesta
ajattele jotain kaunista
arvaan, tunnet sen ihollasi
sadan kilometrin päässä
hengitän puolestasi, kun et jaksa

Riisuttuja puita

Mustia riisuttuja puita
alastomia oksia
kuin olisin edessäsi

Tuuli heittelisi ja sade
valuisi maahan liian lujaa
taipuisi yhteen tahtoon

Niin olen sinun nyt
kuin keväällä puiden
ensimmäiset lehdet

Hiukset

Rintataskun pohjalle hukkunut tunne
lompakko täynnä tuntemattomien käyntikortteja
aurinko itkee, levittää hiukset vapaudeksi
nauraa menneisyyden verta
hiukset kuin auringonkukkameri

Kultainen kukka, kultainen aurinko
turkoosi meri kutsuu varpaita
meri lämmittää veden liikettä
hulmuavat hiukset tietävät
tulevaisuudessa aikakone sammuu

Hyvästit

Aidan köynnös kasvoi umpeen
ruusunpiikit eristivät
lumpeet vedessä upposivat
PPPPP
en tiennyt miksi, mutta yhtäkkiä vesi pysähtyi
odotimme kissojen uivan vastarannalta
kalojen vastausta kuun liikkeistä
PPPPP
punaisten puiden sydämenmuotoiset lehdet
PPPPPsuutelivat vedenpintaa hyvästeiksi

Pienet kuut

Vaaleansiniset lumihanget aaltoilivat.
Taivas oli syönyt miljoonia värejä, jotka kutsuivat luokseen.
Taivas melkein tukehtui väreihinsä, maa oli niin hurjana.
Kirkkaanoranssi, terrakotta, kultainen kuu, niin hurja rehevä suuri kuu, ylimaallisen suuri kuu loimi pyöreät muotonsa meheväksi palloksi.

Puun oksat himoitsivat värejä yllensä.
Ne nuuhkivat vaniljaa ja appelsiinia, vihreitä, turkooseja ja violetteja muotoja,
jotka teloillaan pyörittivät kaiken ympäriinsä.
Puu piti oksillaan kuusta kiinni, aivan kuin puu olisi kannatellut kuuta.
Se oli niin suloista ja harhaanjohtavaa niin mahdotonta, mutta näin se oli.
Puu kannatteli kuuta ja kuu puuta.

Valkoiset pienet pyörylät putosivat maahan.
Puu otti pienet kuut hellästi vastaan.
Kuu ei saanut kertoa. Se piilotti kaiken pyynnöstä.
Kuu peitti taakseen salaisuuden, kuiskauksen hiljaisen.
Tunsin katseet, kultaoranssin heijastuksen. Taivas puhui värien kieltä.
Maan keinuessa auringon varjo väistyi.
Kaipaus poltti reiät pakkaseen.

 

 

Runo on tehty alla olevan kuvan innoittamana.
Taiteilija on Megan A. Duncan.

Rumuus ja kauneus

Vanha autiotalo, poltettu ja raunioilla
kiinni kauniissa linnassa
linnan ikkunat kauniin kiemuraiset
pyöreäreunaiset ja ristikkoiset
pinta työstetty huolella
kirkas maalipinta niin pastellinen
vieressä autiotalo rapistui
kalpeni murheissaan
rumuus ja kauneus yhdessä

Oli vaikeaa saada tunnetta
kaikki niin ristiriitaista,
kunnes huomasin miten kauniisti
autiotalon seinän irronnut maali
teki kuvioita, patinoituneita
repsottavat reunat niin herttaiset
sen talon sielu ja henki, tunsin sen
palojäljet kertoivat historian
sen kohtalon kauhean
tarinan talon hylätyn

Sen vanhan talon viisaus
pinta vaikkakin rouhea
teki vaikutuksen
näin jotain syvempää
paljon täydellisempää
talo alkoi elämään

Rumuus ja kauneus vuorottelivat
toisiinsa kietoutuivat
hylkivät, kiinni pitivät
lumosivat

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén