Karhean kaunista

Runoja ja ajatuksia elämästä, vaikeuksista, selviytymisestä, ihmisistä, rakkaudesta ja sielunmaisemista. Osittain perustuu omaan elämään, osittain on tarinaa. Jokainen tuntee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Avainsana: Vaikeudet (Page 1 of 2)

Avain

Rikkinäinen maljakko
kädessäsi
jonkun toisen avain
ja et tiedä miten se toimii
joskus tuntuu siltä kuin
miljoonat lasit hajoaisivat
hengityksestä lämpö huuruaisi pois
ikkunasta pääsee ilman avainta,
vaikka haluaisit ulos ovesta
ajattele jotain kaunista
arvaan, tunnet sen ihollasi
sadan kilometrin päässä
hengitän puolestasi, kun et jaksa

Koristekissat

Kuinka monta kertaa voi vaihtaa?
kuinka monta kertaa voi hukkua?
kuinka monta väärää valintaa voi tehdä?

Risteyksessä minuus katoaa metsätielle
istun pienessä mökissä keskellä metsää
askartelen pieniä koristekissoja
toisella puolella metsää kaadan puita
kirjoitan mökissä niistä unelmista

En uskalla kastella puita, odotan silti sadetta
runoissani huokaa se kylmä sade
huokaus odottaa ja toivoo

Huomenna valitsen pienen metsäpolun
jäljelle jäävät vain kengänjäljet
kuivat kissantassut kaatosateessa

 

Peili

Tajunta on mielenkiintoinen asia. Alitajunta vielä erikoisempaa. Ajatus ei kuitenkaan ole kykenevä mihinkään. Ajatus ei voi tehdä meistä meitä ilman meidän tekoja. Ajatusta ei ole ilman tunnetta. Psykologia soittaa ovikelloa. En kutsunut sinua tänne. Kuka olet? Tunnen sinut nimeltä, en tunne kasvojasi. En tiedä kuka olen. Olenko sinä vai minä? Teinkö vääriä valintoja? Olinko väärä valinta? Olin malliesimerkki vääristä valinnoista. Ajatukset ajattelivat oikein, vääriä asioita. Tunteet rimpuilivat ja väärät teot hallitsivat. Olin tuntematon, vailla tunnetta itsestäni. Tiesin kuka olen, en vain kehdannut tunnustaa. Piilotin itseni jonnekin syvälle. Olin koskettamaton. Kukaan ei voinut koskettaa niitä sisälläni viiltäviä surullisia kasvoja. Se loi hetken turvallisuuden tunteen. Ulos näkyi, vain pelkkä hymyä esittävä irvistys. Avasin oven ja tutkailimme toisiamme. Löin oven kiinni, mutta avasin sen uudestaan. Jätin oven auki ja laitoin peilin oven eteen. Peilistä katsoivat kasvoni. Ne yrittivät päästä ulos siitä kierosta mielestä, hymyilivät oven pielistä. Käteni jäi melkein oven väliin, kun se sulkeutui. Pakottavat ajatukset pyrkivät mieleeni, mutta ovi oli lyöty kiinni ja sinne ne jäivät. Pala itsestäni katsoi edelleen sitä peiliä, hakkasi ovea ja huusi. Nauroin, nauroin niin paljon. Miten upeaa olikin nauraa itselleen. Anteeksipyyntö oli rikkonut peilin.

Valumat

Viininpunaiset verhot
antoivat punaviinille anteeksi
lasi jalassasi oli niin etikkaista
rikoit käteni, joka rikkoi lasin
punaviinin valumat seinällä
rikoit minut

Viinilasi vaihtui likaämpäriin
istuin ja pyyhin seinää rätillä
kyyneleet olivat ehtineet ennen viiniä
valheet eivät irronneet seinästä
ilkeitä sanoja, joita viini ei unohtanut

Itkin se likainen rätti kädessäni
haava jalassasi oli niin kovin tärkeää
minun haavani vuosivat sisältäpäin
minä olin valunut likaämpärin pohjalle
ja sinä pidit päätäni veden alla

Äly valui pullosta ulos,
se äly johon rakastuin

Savua

Et kestänyt ääntäni
inhosit hengitystäni
et halunnut kuulla
et ymmärtää, etkä uskoa
sinulle sinä olit kaikki
minua et huomannut
et tuntenut minua
vaikka olisin huutanut
et kuunnellut
vaikka tulisin alasti
olin kuin ilmaa
näkymätöntä savua
huomaisitko, jos
en enää hengittäisi,
jos savu ei enää
kirvelisi silmiäsi

 

Kalvo

Olin menettänyt uskoni ihmisiin, hyvyyteen.
Joka päivä musta kalvo ympärilläni, kävelin pimeyteen.
Kuljin ja selvisin, kunnes pois pääsin vihdoin,
sen kalvon ensin läpinäkyvään vaihdoin.
Voimaa keräsin, sitten sen kalvon kokonaan pois riuhtaisin.
Usko hyvään, ihmisiin sain sen takaisin.

Pystyin taas hengittämään.

Kalvon riekaleista askartelin,
kierrätin korun. Taiteilin.
Se kulkee aina mukanani, pois en saa sitä koskaan.
Silti se ei enää hallitse, peitä ja tukahduta tuskaan.

Se muistuttaa siitä kuka olen. 

Ja mitä en koskaan tule olemaan.

 

Silkkipaperia

Silkkiin kääritty sydämeni
sisältä hiekkapaperia
minä olin vain elänyt
raapinut sydämellä elämää
elämällä itseäni liikaakin
käärien itseni silkkipaperiin
uskottelin kaiken olevan hyvin
paperin rapina sai unohtamaan
ja vaimensi sen vääryyden huudon
karhean nyyhkytyksen
selittämättömän repimisen pakon
ja sisälläni soivan ahtauden sinfonian
suuren kakofonisen konsertin
sinulle, vain vaimean piipityksen
et voinut ymmärtää, et koskaan voinut,
mutta välitit niin paljon
korjasit rikkinäiset kaiuttimet
kulutit hiekkapaperin puhki
olit paikalla, kun silkkipaperin
viimeinen pala irtosi

Vanha kirjoituskone

Hakkaan kirjoituskonetta.
Se pirullinen
kertoi minusta asioita,
eivät totta.
Sen mustat naksuttavat napit
valehtelivat, kieroilivat
ja kirjoittivat
sen ruman kirjeen,
kaikille lähettivät.

Nyt revin irti nappuloita,
yksi kerrallaan
ja kierrän kertomassa,
totta ei se kirje ollut,
ei läheskään.

Hyvä, että vanha kone
se surkea romu
vihdoin pois annettiin.
Pölyttyy se ullakolla
nyt jo vanhuuttaan.
Muste on loppunut,
naksutus on kadonnut.

Paperit valkoisina
odottavat, minun tarinaa!

Paperiveitsi

Mustetahroja sielussa
paperiveitsi sydämessä
piikit sisälläni sohivat
löin kaiken katki kerralla
kadonnut kirja löytyi
en selannut enää taaksepäin

Lentoon

Olen tullut hylätyksi monesti
se tunne ei katoa, ei koskaan
aloin vihaamaan itseäni,
koska en voinut vihata sinua
en vaan voinut, pystynyt
vaikka olisi pitänyt,
koska tarvitsin sinua
näin miten kärsit

Olin hämilläni, kadonnut
en tiennyt kuka olin
mitä oli tapahtunut

annoin itseni murtua
tulla haavoittuvaiseksi
hyväksikäytetyksi
ja roskiin heitetyksi

Kunnes minut nostettiin
ruttuinen paperi
avattiin, silitettiin
paperilennokiksi taiteltiin
olin yhtäkkiä vahvempi
niin paljon ehjempi
pystyin taas lentämään

Page 1 of 2

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén